Kreetta Onkeli oli minulle tuttu kirjailija vain nimeltään. Viime viikolla luin sekä hänen esikoisromaaninsa Iloisen talon, että nyt käsiteltävän teoksen. Huomasin Onkelin olevan erikoislaatuinen kirjailija. Hänen teoksissaan annetaan tilaa kaikenlaisille ihmisille ja ajatuksille ilman tuomitsevaa tai arvottavaa sävyä. Onkelin teosksissa kiedotaan yhteen yleensä vastakkain asetetut ryhmät eli eri sukupolvet, lapset ja aikuiset, rikkaat ja köyhät, erilaiset luokka-asemat.
Teos voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2013. Voittajan valinnut Jarno Leppälä kertoo palkintopuheessaan päähenkilö Arton muistinmenetyksen riisuvan pojan ennakkoluulot muita kohtaan. 12-vuotiaan Arton seikkailu alkaa siitä kun hän keskellä kirkasta päivää menettää muistinsa, eikä tiedä kuka on. Muistikuvia palailee pätkittäin pitkin teosta, kun hän päätyy elelemään itäiseen Helsinkiin, tutustuu lähiönuoriin, jotka elävät muissa-kuin-ydinperheissä ja tutustuu aikuisiin, jotka kärsivät alkoholi- ja mielenterveysongelmista tai asuvat metsässä. Arto tietää ja tuntee mitä hän on saanut tehdä kotona, mitä häneltä on kielletty, mikä on oikein ja mikä väärin.
Kasvattava ote on aikuislukijan mieleen
Ärsyttävää kirjassa on se, että Arto on tavattoman pikkuvanha. Uuden kaverinsa Kimon yllyttämänä hän syö ravintolassa maksamatta ja ajaa metrolla pummilla. Arton kotitaustasta kertoo se, että hän tietää tekevänsä väärin. Arto pohtii pitkin kirjaa uusien ystäviensä käytöstä ja peilaa sitä omaan käytökseensä. Hän pohtii millainen on hyvä ihminen ja miten pitäisi toimia, että toimii oikein. Olen aivan varma, että tämä kirja miellyttää kasvatuksellisen otteensa takia erityisesti kunnollisia vanhempia, jotka valitsevat lapsilleen opettavaista lukemista.
Teoksessa tavataan kuitenkin nurjia ja kurjia asioita, joita keskiluokkaiset helsinkiläiset eivät välttämättä kiireiltään huomaa (eivätkä halua huomata, koska elävät mieluummin lintukodossa): Itähelsinkiläisissä city-metsissä asuu kodittomia. Ihmisillä on paljon erilaisia sosiaalisia ongelmia, jotka estävät heitä esimerkiksi tekemästä töitä ja elämästä ns. normaalia elämää.
Tilanpuute ja sosiaaliset erot
Kirja kietoo kiehtovasti teemoja ja dialogeja aikamme ongelmien ympärille. Arto ystävineen ihmettelee, kun nuoret ajetaan pois Kampin keskuksesta. He tuskailevat sitä, että lapset eivät saa olla Helsingissä ulkona missään. Arto muista joissain kirjan kohdissa tuskailla sitä miten typeriä aikuiset ovat. Ja ovathan ne, sillä samaan aikaan kuin lasten ja nuorten pitäisi aikuisten mukaan liikkua ja ulkoilla enemmän, heitä ajetaan kaupungin, kiinteistönomistajan, vanhempien tai taloyhtiön mummojen toimesta enemmän ja enemmän pysymään sisällä ja olemaan häiritsemättä ketään. Leikkivät ja hälisevät lapset ulkona tuntuvat olevan pieni ympäristöongelma.
Arto tietää pitävänsä lukemisesta ja kirjoista. Hän myös muistaa olevansa yksinäinen ja on siksi hirmuisen onnellinen kun saa idästä uusia ystäviä. Poika saa itähelsingin pahikset kunnioittamaan itseänsä, kun hän osaa puhua: Arto välttää turpaan saamisen kun hän uskaltaa avata suunsa ja kysyä ja miksi toinen poika haluaa karata hänen päällensä.
Vaikka Arton perhe kuuluu selvästi sivistyneisiin ja hyväosaisiin, poika saa luuhata karkuteillä monta päivää ennen kuin hänet etsintäkuulutetaan televisiossa. Eivätkö vanhemmat huomanneet, että poika ei ollutkaan pelailemassa omassa huoneessaan? Onko ydinperhe ja hyvä tulot aina välttämättä parempi paikka lapselle, jos tämä on vanhempiensa silmissä niin näkymätön, ettei häntä lähestulkoon ole olemassa? Miksi ihmiset tekevät lapsia, kun niiden olemassa olo ei tunnu alkuhuuman jälkeen kiinnostavan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti